Miten Yhdysvallat tuli keisarilliseksi voimaksi?
Mikä on amerikkalainen Imperialismi?
1800-luvulla, kun vanhan maailman tärkeimmät siirtomaajohtajat elivät jatkuvassa jännitteessä, ja sotilaalliset konfliktit Euroopassa eivät näytä päättyvän, se johti pian tavaroiden ja hyödykkeiden kysynnän kasvuun, joita Euroopan kilpailijat eivät pystyneet ostamaan toisiltaan. Tämä vauhditti teollistumisen kasvua Yhdysvalloissa ja synnytti suurta kysyntää amerikkalaisille teollisuudenaloille ulkomailta peräisin olevista luonnonvaroista ja pakotti ulkoministeriön etsimään uusia vaikutusalueita. Toive amerikkalaiselle imperialismille oli myös halu laajentaa arvojärjestelmiään ympäri maailmaa. Yhdysvaltain talouden menestys, tehokas perustuslaki ja tulotason henkeä kohti kestävä kasvu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lisääntyivät tasaisesti johtajuuden ideologiaksi. Monet amerikkalaiset suostuivat näkemään sellaisia maamerkkejä kuin "amerikkalainen unelma" ja "amerikkalainen vapaus", jota esiintyy maissa, joissa on vanhempia kulttuuriperinteitä. Tämä lisäsi pitkän aikavälin kulttuurialan laajentumista, joka jatkui tähän päivään asti.
1900-luvun myöhäisissä vaiheissa Pohjois-Amerikan mantereella oli täysin tutkittu ja muutettu suurille eurooppalaisille valtioille ja itse asiassa amerikkalaisille kuuluvien siirtomaiden mosaiikiksi. Samanaikaisesti kaikki maailman mantereet Etelämanteraa lukuun ottamatta jaettiin vakiintuneisiin valtioihin ja pesäkkeisiin. Kuitenkin nähdessään siirtomaiden Euroopan maiden kasvua amerikkalaiset eivät jättäneet unelmansa laajentaa omia rajojaan. Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ollut paljon mahdollisuutta vaatia vaikutusalueita rajojensa ulkopuolella, eikä myöskään halunnut toistaa menneisyyden valtakuntien kohtaloa, jonka tuhoutuisi liiallinen alueellinen kasvu. Sen sijaan maan johtajat ja suuret valmistajat kannattivat talouskasvua. Koska maassa on vakiintuneet markkina- ja työmarkkinamallit, se oli vain luonnollinen halu lähteä ja voittaa uusia markkinoita kauppaan sekä saada raaka-aineita. Nuorella amerikkalaisella kansalla oli hyvät kaupalliset taidot, ja ilman, että politiikkaa tarkasteltiin niin paljon, se pääsi helposti taloudellisiin suhteisiin eri poliittisten suuntausten maiden kanssa.
Yhdysvaltain historialliset alueet
Ensimmäinen merkittävä alueellinen laajentuminen tapahtui 1898-luvun Espanjan ja Amerikan sodan jälkeen, jossa Yhdysvallat täydensi jo hallussaan olevaa omistustaan uusilla mailla Kuubassa, Puerto Ricossa, Havaijissa, Guamissa ja Filippiineillä. Historialliset alueet, joita pidetään osana Yhdysvaltoja ja jotka eivät ole vielä saaneet itsenäisyyttä, ovat:
- Midwaysaaret, joka perustettiin vuonna 1867
- Puerto Rico, 1898
- American Samoa, 1899
- Neitsytsaaret Charlotte Amalie, 1927
- Pohjois-Mariaanit, 1947
- Guam, 1950
Toinen ainutlaatuinen tapaus on nähty Mikronesian liittovaltioissa, Marshallin saarilla ja Palau. Nämä alueet saivat itsenäisyytensä, mutta pysyvät vapaassa yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa.
Yhdysvaltojen tuki, interventio ja diplomatia
Voiman näyttely oli tärkein tapa muistuttaa Yhdysvaltojen etuja eri puolilla maailmaa. Ulkomaisen väliintulon säännöllisyys (noin kerran 1, 5 vuodessa) voi olla se, että kyseessä oli tarkoituksellinen politiikka, jossa on hyvin kehittynyt suunnitelma ja määritellyt tavoitteet. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain ulkopoliittiset ponnistelut suuntautuivat olemaan kommunististen hallintojen leviäminen Afrikassa, Keski-Amerikassa ja Kaakkois-Aasiassa, samaan aikaan Yhdysvallat on ilmaissut aktiivisesti kiinnostuksensa öljypitoisissa Lähi-idässä ja pohjoisessa Afrikassa. Uskottavampi Yhdysvaltain ulkopolitiikalle ovat keski- ja pienituloiset maat Euroopassa ja joissakin Afrikan maissa, sillä Afrikan mantereella on jo vuosikymmeniä ollut merkittävä osa Yhdysvaltojen suurimmista humanitaarisen avun ohjelmista. Yleisesti ottaen maissa, joissa on vuosisatoja vanhoja kulttuuriperinteitä ja vakiintuneiden hallitusten päämiehiä ja moraalisia normeja, on vaikeaa omaksua arvoja ja ideoita, jotka eivät olisi läpäisseet ajan testiä (kuten demokratia ja sananvapaus). heidän mielipiteensä ovat Yhdysvaltojen tärkeimmät aloitteet.
Muiden maiden näkemykset USA: n maailmanlaajuisesta läsnäolosta
Yhdysvaltain diplomaattipolitiikan perussuunta 20-luvulla on tullut yleisen turvallisuuden vetoomukseen, joka sisältäisi myös ydinturvallisuuden. Yhdysvalloilla oli ydinaseiden huipputeknologia, ja se esiintyi kansainvälisillä paikoilla, joissa oli eniten turvallisuusaloitteita, mikä teki selväksi, että Yhdysvallat voisi toimia kaikkien maiden ja mantereiden turvallisuuden takaajana. Toinen diplomaattisen työn alue oli ohjelmien toteuttaminen Yhdysvaltojen presidenttien kylmän sodan aikana, jotta varmistetaan kahden lohkon väliset toimenpiteet. Dartmouthissa ja niin kutsutuissa Pug avouch-kokouksissa oli pyöreitä pöytiä ja ohjelmien kehittämistä, joissa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat voisivat puhua etunsa ja etsiä tasapainoista kompromisseja. Amerikkalaisen diplomatian suurin saavutus oli Helsingin päätösasiakirjan allekirjoittaminen vuonna 1975, joka velvoitti Neuvostoliiton ja Varsovan sopimuksen valtiot tekemään avoimen politiikan ja antamaan ihmisoikeuksia koskevat tiedot itäblokin maissa julkisesti saataville.
Yhdysvaltain ulkomaiset toimet alkoivat massiivisesti 1800-luvun toisella puoliskolla. Viimeaikaisen historian suurimmat sotilaalliset yritykset ovat kuitenkin silmiinpistävämpiä, koska ne antavat meille tunteen viimeaikaisista kuvioista:
- Grenada, 1983, Yhdysvaltain yksipuolinen puuttuminen
- Panama, 1989
- Somalia, 1993 ja Yhdysvaltojen ja useiden YK: n pakotteiden piiriin kuuluvien maiden väliintulo.
- Jugoslavia, 1995, Naton toiminta ilman YK: n turvallisuusneuvoston sanktiota.
- Irak, 2003, Yhdysvaltojen kanssa ja joukko sen liittolaisten väliintuloa ilman YK: n lupaa.
- Libyassa vuonna 2011, jossa Nato on osallistunut YK: n turvallisuusneuvoston seuraamukseen.
Käynnissä olevat Yhdysvaltain ulkomaanavustukset
Kylmän sodan päättyessä Naton ja Varsovan sopimuksen maiden välillä Yhdysvaltojen painopiste siirtyi sotilaalliseen apuun Euroopan, kuten Jugoslavian ja Lähi-idän, kuten Irakin ja Libyan oppositiojärjestelmiin. Vuosien varrella rahoituksen ja sotilaallisen tuen suurimmat edunsaajat ovat kuitenkin Lähi-idän alueen kaksi valtiota eli Israel ja Egypti. Seuraavaksi luettelossa näistä yli 70 Yhdysvaltain avun vastaanottavasta maasta ovat Kolumbia, Jordania ja Pakistan. Suurin tyytymättömyys Yhdysvaltojen politiikkaan nähdään kuitenkin Lähi-idän maissa, joissa väestö tunnustaa lähinnä islamia. Yhdysvaltain sotilaallinen sotilaallinen läsnäolo Afganistanissa on tällä hetkellä olemassa, sillä se on vuodesta 2001 lähtien Yhdysvaltojen ohjaaman Naton puuttumisen kanssa, joka tapahtui ilman YK: n turvallisuusneuvoston lupaa. Niinpä myös Irakissa ja Syyriassa, jossa Nato tukee Assadin hallinnon poliittista vastustusta, ja "islamilaisen valtion (ISIS)" sotilaalliset operaatiot ovat edelleen käynnissä.
